2001

Näytöskohtainen lista >>

Kaupunkielokuvien sarja vie katsojansa kierrokselle neljän maanosan metropoleihin sekä Poriin. Sarja koostuu englantilaisen Ian Helliwellin kokoamasta kaksiosaisesta Cities In Motion -sarjasta sekä puolipitkästä säestettyjen elokuvien yöstä. Yönäytös sisältää Mika Taanilan Pori-elokuvatriptyykin, jota säestää Circle-yhtye sekä Walther Ruttmannin Berliini - suurkaupungin sinfonian, jonka säestyksestä vastaavat Teatterikorkeakoulun Valo- ja äänisuunnittelun laitoksen opiskelijat Jone Takamäen johdolla. Cities in Motion esitetään yhteistyössä AVANTO Helsinki Media Artin kanssa.

Cities in Motion sisältää kaksi näytöstä Ian Helliwellin kokoamia kokeellisia ja dokumentaarisia kaupunkielokuvia. Soundtracks For The City -näytöksessä nähdään vanhoja, lyhyitä super 8 -elokuvia, joihin Helliwell on tilannut ääniraidat uuden elektronisen musiikin esittäjiltä. Mukana ovat muun muassa Op:l Bastards, Ektroverde, Tele:funken, Raum sekä Kaleidophon.

Näytöksen kohteita ovat esimerkiksi Exotic Nippon, Carnival In Rio, 100 mph Through London Streets ja Las Vegas.

Cities in Motion: City Visions -näytöksessä yhdistyvät kaupunkidokumentit sekä kokeellinen elokuva. Vuosilta 1947-2001 peräisin olevien elokuvien joukossa on New Yorkista kertovat D.A. Pennebakerin Daybreak Express (1953) sekä Ian Hugon Jazz Of Lights (1954), jossa katuja tallaavat runoilija Anaïs Nin sekä säveltäjä Moondog.

Sarjan elokuvien ääniraitana kuullaan muun muassa Duke Ellingtonia, Modern Jazz Qartetia sekä elektronista musiikkia niin 1950- kuin 1990-luvuilta.

Elokuvalistaus >>

Berliini - suurkaupungin sinfonia on Walther Ruttmannin elokuva vuodelta 1927. Sen säestyksestä Tampereen elokuvajuhlilla vastaavat VÄS:in opiskelijat Jone Takamäen johdolla.

Elokuva esittelee yhden päivän kaupungissa. Se alkaa rauhallisin otoksin aamuöisestä ja heräävästä kaupungista, mutta jatkuu nopeutuen yhä hurjempaan vauhtiin ja vilinään - päätyen harmoniasta kaaokseen.

Dokumentin dramaturgia perustuu sekasorron ja rauhan vuorotteluun. Ruttmann on erinomaisella tavalla onnistunut kuvaamaan kaupungin rujon ja hurjan mutta runollisen ilmeikkyyden.

Mika Taanilan Pori-triptyykkiin kuuluvat kolme rinnakkain heijastettavaa 16mm filmiä, jotka risteilevät maan alla viemäriverkossa ja maan päällä Yyteristä keskustaan. Filmitriptyykkiä säestää porilainen Circle-yhtye. Mika Taanila on Suomen tunnetuimpia lyhytelokuva-ohjaajia. Hänen aiempia töitään on muun muassa elokuvajuhlilla kaksi vuotta sitten jaetun pääpalkinnon saanut Futuro - tulevaisuuden olotila.

Seppo Renvallin Film 1999 on ensimmäinen suomalainen kokeellinen kokoillan elokuva. Se on tajunnan virtaa, jota säestää kahden manchesteriläis-dj'n luoma tanssittava musiikki. Elokuvassa ei ole juonta, joten niin kuin muissa strukturalistisissa elokuvissa, voi keskittyä kuviin, ääneen, muotoon.

Film 1999:n näytöksestä Tullikamarilla on odotettavissa yhdet festivaalin parhaista pippaloista. Dj-kaksikko Mashjam tulee paikan päälle säestämään näytöstä elokuvan soundtrackin pohjalta. Lavastukseksi saattaa ilmaantua jotakin aivan ennalta arvaamatonta, Renvallista kun on kyse.

Vuonna 1989 perusti joukko nuoria kuvataiteilijoita Helsingin Elokuvapaja ry:n (Helsinki Film-makers' Co-op) vanhan Nokian Kaapelitehtaan suojiin. Sami van Ingen, Seppo Renvall ja Alli Savolainen olivat tärkeimmät aktivistit Pajan syntyhetkillä. Hieman myöhemmin mukaan tulivat Marjatta Oja, Mikko Maasalo, Denise Ziegler ja Juha van Ingen. Kollektiivisen entusiasmin myötä muutamassa vuodessa esiin putkahti hämmästyttävä määrä filmille ja videolle toteutettuja teoksia tekijöiltä, joista perinteisen elokuvan ystävät eivät olleet koskaan kuulleetkaan. Kymmenille karheille ja luonnosmaisille teoksille tärkeää oli konkreettinen ote materiaaliin sekä käytettyyn välineeseen, sen kieleen ja konventoihin.

Monet Elokuvapajan teokset edustivat eräänlaista uus-primitiivisyyttä; ne olivat teknisesti rujoja, usein mustavalkoisia ja mykkiä itse käsinkehittettyjä ja lähes sellaisenaan jo kamerassa leikattuja ready-made elokuvia. Lisäksi leimallista näille formalistisille teoksille oli periaate: yksi idea per elokuva. Sami van Ingenin Kaikki Suomemme poliisit (1987) on käsitteellinen elokuva, joka tekijänsä mukaan kommentoi presidentti Reaganin vierailua Suomessa 1987. Teoksessa jokaista maamme poliisia edustaa mustaan filminauhaan tehty reikä. Juha van Ingenin (Dis)integrator (1992) ja Zoom (1996) tai Seppo Renvallin -"- (1996) vain yksinkertaisesti noudattavat etukäteensäädeltyä käsitteellistä pelin tai automaation ideaa poistaen tekijänsä "luovan" ja ekspressiivisen panoksen. Jäljelle jää (filmi/video)materiaalin sointi, muoto ja mahdollinen harmonia.

Mikko Maasalon ja Anton Nikkilän teokset perustuvat tekijöidensä omaan musiikkiin, mutta ottavat radikaalia etäisyyttä 1990-luvun musiikkivideoperinteeseen. Denise Zieglerin As Seen On Television (1996) sekä Liisa Lounilan flicker-elokuva Road Movie (1999) puolestaan voidaan nähdä kertomuselokuvan parodioina.

Pisimmälle systemaattisen rakenneanalyysin suomalaisessa elokuvassa on vienyt Ilppo Pohjola uusimmalla teoksellaan Routemaster (2000). Elokuva on sukulaisteos edellisvuoden Asphalto-spektaakkelin teemoille demolition-deconstruction-destruction. Routemaster vie tekijänsä kuitenkin vielä pidemmälle - semioottisen reitin lakipisteeseen. Enää ei voida tehdä todellakaan mitään eroa muodon ja sisällön välille; teoksen suggestiivisesta kehämaisesta luupista on tullut sen koko sisältö. Filmipinnan rakeet, kameran liike ja optinen manipulaatio toistettuna yhdessä painostavan melumaiseman kanssa muodostavat hauraan ja hienoviritteisen maagisen taikapiirin, joka harvinaisella tavalla vapauttaa katsojansa ajattelemasta "merkityksiä" tai "tarinaa".