Afrikkalainen lyhytelokuva ja dokumenttituotanto ei ole kovinkaan tunnettua mantereen ulkopuolella. Ei, vaikka se elää pitkälti länsimaisen rahoituksen turvin. Onneksi länsimainen tuki ei täysin ehdollista tekijöitä eikä ulkomaiset osatuottajat sanele elokuvien sisältöä. Tyypillinen länsimainen näkemys, jonkin sortin opettavaisuus, ei sekään tunge itseään näkyviin. Suomen Yleisradion TV2 on ollut yksi yhteistuotantojen edelläkävijöistä- eteläisen Afrikan valtavaa aids-ongelmaa on hämmästelty ympäri maailman Kakkosen osatuottaman Steps for the Future -sarjan kautta. Parhaimmillaan ulkopuolinen rahoitus antaakin resurssit tehdä korkealuokkaisia ja mielenkiintoisia elokuvia Afrikasta, jotka eivät olisi muuten mahdollisia. Erityisesti Länsi-Euroopassa ollaan nyt huomattu kulttuurisen yhteistyön hedelmällisyys. Asuuhan jo pelkästään Ranskassa marokkolaisia pienen kansakunnan verran ja yhteistuotantojen kautta heillä on mahdollisuus nähdä elokuvia kotimaastaan.

Tampereen elokuvajuhlien Afrikka-sarja on koottu Tansanian Zanzibarilla järjestettävien Dhow-maiden festivaalin annista. "Dhow" tarkoittaa venettä, jolla on tuhansien vuosien ajan kuljetettu niin ihmisiä kuin tavaraakin ristiin rastiin pitkin Intian valtamerta.Vaikka Dhow-maihin kuuluvatkin kaikki Intian Valtameren ympärysvaltiot, Zanzibarin festivaali keskittyy selkeästi juuri afrikkalaiseen elokuvaan. Afrikkalaisten dokumenttielokuvien aiheiden kirjo on hyvin laaja. Keskeisessä asemassa ovat kuitenkin eteläisen Afrikan aids-ongelmat, maanosan poliittiset levottomuudet ja demokraattisen yhteiskunnan rakentaminen. Elokuvissa käsitellään myös elämää kyläyhteisöissä sekä luonnon välitöntä läheisyyttä, tosin usein siitä ikävämmästä, eli luonnonkatastrofien välittämästä näkökulmasta.

Afrobeatin huumaa

Tampereella esitettävien dokumenttien yhdistäväna tekijänä on omien juurten etsiminen niin yksilöllisellä kuin kansallisellakin tasolla. Karen Boswellin ohjaama Dancing on the Edge (Mosambik, 2001) kertoo afrikkalaisten naisten perinteisistä riiteistä ja siitä kuinka erilaiset riitit ohjaavat tyttöjä naiseksi tulemisessa. Kaupunkeihin muuttaneet nuoret palaavat aikuistuttuaan ja lapsia hankittuaan takaisin vanhoihin kotikyliinsä opettaakseen perinteikkäitä uskomuksia eteenpäin omille lapsilleen. Heidän tähtäimessään on miehen miellyttämisen halu tai tarkemmin ilmaistuna, jopa miellyttämisen pakko. Boswellin elokuva kuuluu Steps for the Future -sarjaan, joten aids-teemakin on läsnä, mutta keskeisin asema on kuitenki riittien kautta kasvamisella. Nämä lienevät afrikkalaisten naisten salaisuuksia, joita miehet pääsevät seuraamaan vain kameran välityksellä.

That's My Face (Thomas Allen Harris, USA, 2001) dokumentissa afroamerikkalainen nuorimies ryhtyy selvittämään isovanhempiensa menneisyyden polkuja. Hän lähtee konkreettisesti etsimään juuriaan, sillä elämä New Yorkissa tuntuu vieraalta. Matka alkaa New Yorkin Bronxista ja jatkuu Tansanian kautta Salvador Da Bahiaan, Brasilian afrikkalaiseen sydämeen. Elokuvan punaisena lankana toimii upea musiikki, välillä afrikkalaisin rytmein, välillä samban tahtiin sykkien.

Fela Kuti on varmasti tuttu nimi kaikille afrikkalaista musiikkia seuranneille. Hän uudisti afrikkalaisen musiikin ilmaisua ja loi ns. afrobeatin. Tämä nosti hänet kautta mantereen erittäin arvostettuun asemaan. Nyt hänen musiikkiaan ja poliittista taisteluaan jatkaa poika, Femi Kuti. Jacques Goldsteinin ohjaama Femi Kuti: What's Going On (Nigeria/Ranska, 2001) soljuu miellyttävästi poliittisen dokumentin ja musikkidokumentin välimaastossa. Musiikin voima onkin monessa mielessä vähintään yhtä mahtavampaa kuin poliittisen julistuksen!

Horisontissa siintävät haaveet

Afrikka -sarjan runkoteoksena on Tampereelle vieraaksi saapuvan Onyekachi Wanbun ohjaus Hopes On The Horizon (USA, 2000). Siinä kuvataan kuuden eri afrikkalaisen valtion selviytymistarinaa: Beninissä keskitytään diktatuurin kaatumisen jälkeiseen yhteiskunnan demokraattiseen rakentamiseen. Nigeriassa kansalaiset haastavat sotilashallinnon uudistumaan humaaneja arvoja kunnioittavaksi. Ruandassa keskitytään kansanmurhan jälkeiseen heimojen yhteiseloon. Marokossa naiset kapinoivat oikeuksiensa puolesta uskonnollisia käyttäytymismalleja vastaan. Mosambikissa maanviljelijät taistelevat maanomistusoikeuksista ja taloudellisista uudistuksista. Etelä-Afrikassa vaaditaan tasokasta opetusta tasapuolisesti kaikille. Aiheet ovat tuttuja kymmenistä uutislähetyksistä, mutta ne saavat aivan erilaisen kosketuspinnan afrikkalaisten itsensä kertomina. Ennen kaikkea uutislähetysten tarinat saavat kasvot ja taustat. Wanbu on onnistunut kokoamaan pitkälti yleispätevistä ongelmista monipuolisen näytteen. Hän ei pyri kertomaan miten tulee toimia, vaan osoittaa kuinka yksittäisten ihmisten joukkovoima toimii Afrikassakin.

Vanhempiensa hylkäämät katulapset ovat pääosassa Sampa Kangwa Wilkien dokumentissa Imiti Ikula (Sambia 2001). Ohjaaja seuraa lasten elämää, mitään kaunistelematta tai romantisoimatta. Elämän syrjässä kiinni pysymiseksi tarvitsee noukkia päivittäiset ruokamuruset. Taistelu on välillä kovaa, mutta lapselliset haaveet ja unelmat kulkevat silti mukana.

Lasten maailmassa ollaan myös Karo-Liina Kähkölän elokuvassa Satu Paratiisista (Suomi, 2002). Tässä dokumentissa lappilainen poika ja zanzibarilainen tyttö miettivät elämän kummallisuuksia Raamatun luomiskertomusta seuraillen. Heidän haaveensa eivät olennaisesti eroa toisistaan, vaikka maailman hahmottamisessa onkin eroavaisuuksia.

Heikki Keskinen

Ohjaaja Onyekachi Wanbu paikalla Hopes on the Horizonin näytöksessä

Tullikamari to 6.3 klo 14.00
Plevna 6 pe 7.3 klo 16.00
Plevna 6 la 8.3 klo 16.00

Takaisin artikkeleihin