Ohjaajakaksikko Susanna Helke ja Virpi Suutari ovat 1990-luvulta lähtien olleet keskeisesti muokkaamassa suomalaisen dokumenttielokuvan kehittymistä kansainvälisesti arvostetuksi taiteeksi.

1967 syntyneet Virpi Suutari ja Susanne Helke löysivät toisensa Taideteollisen korkeakoulun valokuvataiteen laitoksella 1990-luvun alussa. Tutustuminen jatkui Tampereen yliopistossa tv-työn kurssilla, jolla he tekivät ensimmäisen yhteisen työnsä Joskus jopa hävytön. Tuolloin mukana oli kolmantena tekijänä myös Marttiina Sairanen. Kymmenen vuotta yhdessä työskennellyt ohjaajapari vertaa yhteistyötään leikkisästi pitkään parisuhteeseen. Suutari luonnehtii suhdetta seuraavasti: ”Mun mieshän on joskus todennu, kun Susannalle ja minulle on tullut pieniä kahnauksia, että menisitte sellaiselle avioliittoleirille, missä parisuhteet hoitaa ongelmiaan. Kummankaan ei silloin tarvitsisi tilittää omille puolisoilleen”. Kumpikin on myös aiemmissa haastatteluissa puhunut kumppanuudestaan kaksipäisenä hirviönä jolla on yhdet aivot. ”Aina kaikki kysyy sitä”, molemmat huokaisevat kysymystä ohjaajakaksikon työnjaosta. ”Olemme molemmat opiskelleet valokuvausta, joten siitä on helppoa löytää yhteisiä lähtöpisteitä. Valokuvataiteesta saa eniten sävyyn liittyviä asioita, niitä olotiloja, joita työllä lähtee tavoittelemaan. Sellaisia löytyy enemmän valokuvataiteesta eikä niinkään dokumentaatioista. Kehittelyvaiheessa katsomme paljon elokuvia, fiktiivisiäkin. Valokuvat ovat hyvä konsti päästä
keskustelemaan elokuvan kuvaajan kanssa tavoitteistamme”, Susanna tiivistää.

Pääpaino sanalla elokuva

”Viime aikoina olemme katselleet enemmän fiktioelokuvia kuin dokumenttielokuvia. Muista dokumenttielokuvista emme ole niinkään inspiroituneet, koska pääpaino tekemisissämme on sanalla elokuva eikä sanalla dokumentti. Emme ole olleet hirveän kiinnostuneita niistä todellisuuskysymyksistä, joita dokumenttielokuvien ympärillä aina leijuu. Dokumenttielokuva on lajina kauhean raskautettu todellisuuden ja moraalin käsitteillä. Emme ole ehkä ikinä jaksaneet mennä niissä kovin syvälle. Olemme etupäässä ajatelleet tekevämme elokuvaa. Synnin aikoihin työtapamme oli melko tarkka jopa dogmaattisuuteen asti, siitä työskentelymme on muuttunut vain vapaammaksi.” Susanna kertoo ja jatkaa: ”Musta tuntuu että me on vaihe vaiheelta käyty elokuvan kehitystä läpi, olemme vähitellen oppineet että kameraa voi liikuttaakin, ja voi käyttää muutakin kuin laajakulmaobjektiivia. Jokainen kuvaaja joutuu omalta osaltaan kouluttamaan meitä”.

Synnistä tuli eniten kehuja ja haukkuja

Sekä Virpi että Susanna puhuvat kömpelyydestä ja kiusallisten hetkien sietämisestä ja kasvattamisesta. Tavallinen ihminen, näkymätön uhka, arkkityyppiset paikat ja maisemat,
tavallisuus ja arjen pyhittäminen ovat sanoja, jotka toistuvat heidän käsikirjoituksissaan niin usein että heitä itseäänkin jo naurattaa. ”Synti oli se elokuva josta saimme eniten turpaan. Siitä tuli eniten kehuja ja haukkuja. Sen luoma reaktio oli melkeinpä pelottava, sehän oli ensimmäinen 35 mm filmille kuvaamamme työ ja sellaisena ensiesiintymisemme elokuvan kentällä. Mehän tulimme alalle aivan ulkopuolelta, emmekä tunteneet alan ihmisiä tai sen lakeja”. Synnin esitys Tampereen
elokuvajuhlilla 1996 käynnisti keskustelun. ”Jotkuthan olivat sitä mieltä, että Synti on epäilyttävä ja moraaliselta lähtökohdaltaan arveluttava. Ja että siinä ihmisiä pidetään pilkkana, muistan että olimme molemmat kauhuissamme: ”Tähänkö tää (meidän uramme) nyt loppuu", muistelee Susanna Synnin synnyttämiä reaktioita seitsemän vuotta sitten. ”Jopa Ilta-Sanomat kiinnostui kirjoittamaan siitä jutun”. ”Toiset ovat puolesta, toiset vastaan", Virpi puolestaan sanoo. ”Se oli jo aikamoista, kun muistaa, kuinka marginaalisesta asiasta oli kysymys”.

Ei saa nauraa

Hauskuus on suomalaisessa dokumenttielokuvan tekemisessä vähintäänkin arka asia. ”Välillä tuntuu, että hauskuus on kiellettyä dokumenteissa siksi, että heti arvellaan olevan moraalisesti jotenkin arveluttavaa, jos ihmisillä on hauskaa elokuvaa katsoessaan”, Virpi summaa hauskuuden aseman suomalaisessa dokumenttielokuvassa. ”Taustalla on pelko siitä että elokuvan esittämille ihmisille naurettaisiin, eihän se sellaista ole. Ei vain ole mielenkiintoista tehdä elokuvaa siksi että olisi itse jotenkin nauramassa dokumenttielokuvansa kohteille”, Susanna tiivistää. Onko itseään pakko ottaa niin vakavasti? ”Usein meiltä on kysytty, miksi haluamme näyttää nämä ihmiset niin
naurettavina”, Susanna lisää ja jatkaa: ”Kysymys on aivan muusta eli itseironiasta, joka kuitenkin on suomalaisessa kulttuurissa ihanalla tavalla olemassa. Eivät kaikki ihmiset ota itseään ihan niin hirveän vakavasti. Joutilailla on pikemminkin se itseironinen nauru, mikä elokuvissamme on”,
sanoo Virpi siirtäen keskustelun Synnistä eteenpäin. ”Se on ennemmin ehkä kömpelöäkin rakkautta ja hellyyttä näitä tyyppejä kohtaan. Ulkomaisissa esityksissä käännös pudottaa itseironiaa paljon pois, sen myötä Joutilaat on muuttunut kansainvälisissä yhteyksissä paljon vakavammaksi elokuvaksi. Ehkä on niin, kuten Susannakin sanoi, että Pohjoismaissa Joutilaiden itseironia tulee jollain tavalla ymmärrettävästi läpi, kun taas mitä Latinalaisempaan maahan mennään, sitä vaikeampaa itseironian ymmärtäminen on. Ehkä latinalaisen kulttuurin mahtipontisuus estää ymmärtämästä itseironiaa, näin olemme olleet huomaavinamme kaikkien töidemme kohdalla”.

Emme etsi friikkejä

Virpin mielestä Saippuakauppiaan Sunnuntai ja Joutilaat eivät ole kertomuksia jotenkin oudoista ihmisistä joissain lokeroissaan. ”Ne ovat niitä tekohetkellä akuutteja yhteiskunnallisia olosuhteita, missä niitä elokuvia on alettu tehdä”, Susanna taas kommentoi. Virpi kiistää etteivät he koskaan ole tietoisesti etsineet erikoisuuksia tai marginaalitapauksia. ”Joutilaissa oli oleellista, etteivät he tulleet jo useita sukupolvia sitten syrjäytyneiden perheistä, vaan he olivat tavallisten keskiluokkaisten työteliäiden vanhempien perheistä. Joutilaat edustavat peruskeskiluokkaa, kuten me itsekin”. Tavallaan kaikki taide on aina tekijöidensä omakuvia. ”Meidän molempien, Susannan ja minun perheissä on taustalla samanlaiset lakipisteensä saavuttaneen sosiaalisen nousun kuviot. Sen takia tunnistamme samat asiat rakkaiksi ja hellyttäviksi päähenkilöissämme”.

Muistojen Tampere

Tampereen elokuvajuhlista Virpin hauskimmat muistot liittyvät festivaaliklubi Laternaan. ”Ja sit myös niihin pettymyksin, kun sitä palkituksi tulemisesta kertovaa puhelinsoittoa ei koskaan tullut”. Tampereen-vuosinaan etupäässä opiskelijaelämään keskittynyt Virpi ei tuntenut pääsevänsä oikein sisään Tampereeseen. Rovaniemeltä tulleen tytön korviin tamperelaisten puhe kuulosti oudolta ja kummalliselta. ”Mää olen sentään toisen polven paljasjalkanen tamperelainen”, Susanna sanoo ja on närkästyvinään Virpin suorasukaisuudesta. ”Kyllä mua ihan loukkaa tommonen että tamperelaiset muka puhuu oudosti. Kaikkien näiden vuosien jälkeen, tää alkaa kyllä lyödä vähän kiilaa tähän meidän yhteistyöhön, että paljastui tämäkin”. ”Meillä ei ikinä ole ollut naisnäkökulmaa”, Susanna tokaisee ja molemmat toteaa että, ”Emme ole missään muodossa samastuneet naisasiaan. Tunnemme sitä kohtaan syvää henkistä vierautta”. ”Vaikka mä olen laulanut ja esiintynytkin Happyhuulet -nimisessä bändissä Tampereella. Se nyt oli tosin hauskaa, musiikintekoa”, Virpi sanoo.

Seuraavassa elokuvassaan Helke ja Suutari ottavat tarkasteluunsa tavallisen
suomalaisen lapsuuden.

Antti Selkokari

Ohjaajat paikalla näytöksissä

Plevna 6 pe 7.3 klo. 20.00
Plevna 6 la 8.3 klo. 14.00
Tullikamarin Pakkahuone su 9.3 klo. 14.00


Takaisin artikkeleihin