Joitakin vuosia sitten matkustin junassa Chennaista Mumbayhin (entiset Madras ja Bombay). Ajankuluksi selaamassani intialaisessa naistenlehdessä selitettiin, että Britanniassa on kova asuntopula, koska maa on väärällään yksinhuoltaja- äitejä, jotka eivät halua asua lastensa isän kanssa. Virittelin aiheesta keskustelua kanssamatkustajieni kanssa. Loosia kanssani jakavilla intialaisilla herrasmiehillä ei ollut asiaan selitystä. Sen sijaan he totesivat yhteen ääneen, että Intiassa vastaavaa ongelmaa ei ole. Tiedustellessani mitä tapahtuu, jos intialaisilla naisilla jonakin päivänä on, kirjaimellisesti, varaa valita elääkö itsenäisesti vai epämieluisaksi osoittautuneen aviomiehen kanssa, vastaus oli selvä: It will be a problem. Siitä tulee ongelmia.

Toisessa kulttuurissa kiinnostavat helposti juuri ne asiat, jotka ovat omasta näkökulmasta toisenlaisia, mahdollisesti pelottavia tai epäoikeudenmukaisia. Minua on kauhistuttanut Intiassa sekä naisen asema että sikäläinen perhemalli. On vienyt vuosia ymmärtää, että parhaimmillaan intialainen suurperhe voi olla joustava, lämminhenkinen ja kunnioittava, myös perheen naisille. Pahimmillaan se voi olla jotain ihan muuta, myötäjäismurhista vanhojen naisten heitteille jättöön. Joka tapauksessa, näihin päiviin asti useimpien intialaisten naisten tärkein elinpiiri on ollut koti ja perhe. Naisen asema on määräytynyt sen mukaan, minkä ikäinen hän on ja minkälainen rooli hänellä on perheessään. Miesvaltaisessa yhteiskunnassa perheen kunnia on ollut erityisesti sen naisten moraalista puhtautta ja nuhteettomuutta. Osaltaan tämän takaamiseksi tytöt on järjestetty naimisiin nuorina. Avioliittoa järjestäessään anoppi on ensisijaisesti valinnut itselleen hyvän miniän. Nuori miniä on alin miehen perheen naisten hierarkiassa ja viettää aikansa etupäässä perheen muiden naisten kanssa. Suhteet heihin ovatkin nuoren vaimon elämän kannalta usein oleellisempia kuin suhde aviomieheen. Avioparin keskinäisen rakkauden on ajateltu kehittyvän ajan myötä. Siitä ei pidä tulla niin kiihkeää että se vaarantaisi suurperheen lojaalisuussuhteita, valtarakenteita ja normeja.

Äitiys- tie valtaan

Naisen asema perheessä kohoaa lasten, eritoten poikien, synnyttämisen myötä. Miesvaltaisessa yhteiskunnassa äitiys on perinteisesti ollut etenkin keski- ja yläluokan naisille ainoa turvan takaaja: Poikien äitinä nainen on täyttänyt tehtävänsä. Äitiys on ollut tie valtaan pojan perheen ja kodin valtiattarena. Ihanneäiti on moraalisesti ylevä kulttuurin ja perinteen ruumiillistuma, puhtaimman rakkauden antaja, joka uhraa itsensä lastensa hyväksi. Lempeällä kurinpidolla hän kasvattaa pojistaan miehiä. Ihanneäidin vastakuva on perheen jatkuvuudesta piittaamaton, torjuva ja petollinen äiti. Jos osa Intian naisista kilvoittelee ylevän äitiyden taidoissa, monille alaluokkien ja -kastien naisille äitiyden ideaali on ristiriidassa elämän realiteettien kanssa ja mahdoton toteuttaa. Kodin ulkopuolella pitkiä päiviä raskaita töitä tekevät köyhät naiset ovat väistämättä monin tavoin turvattomia ja haavoittuvia. Aikuisten, työssäkäyvien poikien äiti voi käyttää valtaa, komentaa ja odottaa tottelevaisuutta. Eniten liikkumavapautta on perinteisesti ollut vanhoilla, jo epäseksuaalisiksi mielletyillä isoäideillä, joilla ei ole enää omaisuutta ja jotka ovat riippuvaisia pojistaan ja miniöistään. Toinen kysymys on, voiko esimerkiksi kastiton äiti, jonka kaikkien eloonjääneiden lasten elämä voi olla yhtä selviämistaistelua, edes olettaa että hänen lapsensa huolehtisivat hänestä kun hän on vanha.

Kontrolloitua emansipaatiota

Niin naisten kuin miestenkin asemaa neuvotellaan intialaisessa yhteiskunnassa paraikaa uusiksi kaikilla rintamilla. Naisia ja miehiä määrittelevät mielikuvat ovat tehokas poliitiikan teon väline, jota erityisesti hindunationalistinen liike on käyttänyt taidokkaasti hyväkseen. Poliittisessa propagandassaan hindunationalistit ovat ajaneet “hindukansakunnan” jatkuvuuden turvaamiseen omistautunutta patrioottista äitiyttä. Hindunationalistisesa naistoiminnassa on tulkittu olevan kyse niin sanotusta kontrolloidusta emansipaatiosta. Hindunationalistisen “järjestöperheen” toiminnassa mukana oleminen tuo monille naisille aikaisempaa enemmän toimintatilaa kodin ulkopuolella ja mahdollisuuden osallistua yhteiskunnallisiin asioihin ilman että he juurikaan haastavat yhteiskunnan patriarkaalista rakennetta ja arvoja.
Viime vuosikymmeniä monet intialaiset naiset ovat päässeet kouluun ja opiskelemaan. Vaikka varsinkin alemmissa yhteiskuntaluokissa monet ovat edelleen lukutaidottomia ja avioituvat nuorina, keski- ja yläluokan naiset ehtivät luoda aikaisempaa syvemmät siteen sisaruksiinsa ja vanhempiinsa. Naimisiin mennessään he ovat aikuisia, heillä on ammatti ja omat käsitykset siitä mitä he haluavat elämässään tehdä. Ja monet myös tekevät.

Keskimäärin joka kuudes nainen maailmassa on intialainen. Näin siitäkin huolimatta, että maasta arvioidaan puuttuvan vähintään 50 miljoonaa naista. Tuhatta miestä kohden maassa lasketaan olevan 927 naista. Naiskatoa selittää poikalasten suosiminen ja siitä seuraava tyttöjen huonompi hoito, ultraäänitekniikan mahdollistaman valikoivat abortit, eikä tyttölasten surmaaminenkaan ole täysin unohdettu käytäntö. Jos intialaiset naiset on helppo mieltää lukutaidottomiksi, kärsiviksi ja vaiennetuiksi, se on vain yksi totuus maasta jossa myös vastakohdat ovat totta. Voimakkaita naisia jotka ovat ottaneet elämänsä ohjat omiin käsiinsä löytyy jokaisesta yhteiskuntaluokasta. Naiset ovat tulleet perheen piiristä näkyville ja aktiivisiksi toimijoiksi myös muualle yhteiskuntaan, ja monet puolustavat omien oikeuksiensa ohella myös muita. Se ei ole aina helppoa. Miesvaltainen ja hierarkkinen yhteiskunta ei hevin sulata aktiivisia naisiaan.

Satu Ranta-Tyrkkö


Takaisin artikkeleihin